Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.
Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin. Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi. Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata. Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät vakojaan Thamesiin.
Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.
Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella, missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä, kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon helmassa?
Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95 vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan. "Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]
Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin 5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä, seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla. Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen, pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.
Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen. Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua, jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.
Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän — häviöön.
Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä! Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme, ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.
Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle, sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin, varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa muuhun kuin kerjäämään.