"Master", arveli Robert, joka aina käytti tätä puhuttelusanaa, "eikö olisi viisainta käydä jälleen maihin, ennen kuin myrsky paisuu? Kiviröykkiöiden takana olemme turvassa ja voimme vielä ennen auringonlaskua kerätä kasan polttoaineita."
"Niin, se lienee parasta; tämä järvi on myrskyllä paljoa vaarallisempi kuin Lake Lighten. Meillä ei tosin ole turkkeja, mutta ehkäpä tässä menettelee ilman niitäkin. Irrottakaa purje ja soutakaa kiviröykkiöiden taa. — Mitä sinä siellä niin tirkistelet?" kysyin Robertilta.
"Master! Minä näen kaksi isoa sutta, eikä meillä ole pyssyjä mukanamme!"
Aivan oikein, siellä tepasteli rannalla kaksi vaaleata, melkein valkoista kiljukitaa! Ne juoksentelivat niin, että voivat aina vainuta veneen sisällyksen; tuore, elävä liha tuoksui varmaankin niiden nenään. Kun seisautimme, jäivät nekin seisomaan, ja lähtiessämme liikkeelle kulkivat nekin ravata aivan vedenreunassa. Ennemmin tai myöhemmin täytyy teidän kuitenkin nousta maihin, niin kai ne ajattelivat! Rehim Ali piti niitä kokonaisen susilauman vakoojina ja arveli vaaralliseksi joutua niiden yöllisten rynnäkköjen esineeksi. Hänellä oli itsellään vain saranaveitsi mukanaan, Robertilla ja minulla ainoastaan kynäveitset taskussa; toiveemme voitollisesta puolustautumisesta olivat siis perin vähäiset! Robert puolestaan piti myrskyävää järveä miellyttävämpänä kuin susien naapuruutta. Minä olin jo niin monesti ennen maannut aseetonna ulkona luonnossa, etten niitten takia suurestikaan hätäytynyt. Mutta kesken sotaneuvotteluamme olimme yht'äkkiä pakotetut ajattelemaan muutakin. Vinkuen tuli myrsky selän yli!
Tuuli tapasi purjeen, kokassa alkoi kohista ja sivutuulen mukana aloimme kiitää nopeasti etelään päin. Robert veti helpotuksen huokauksen. "Kaikkea muuta pait ei susia", hän sanoi. Annoin Robertin ja Rehim Alin soutaa aikaa voittaaksemme, ja pian olimme kadottaneet molemmat kiljukidat näkyvistämme. "Ne varmaankin juosta hölppäsevät ympäri koko järven, ne tietävät että meidän on jossakin pakko laskea maihin", arveli Robert.
Hän ei ollutkaan vallan väärässä, asemamme oli tosiaan mitä vaarallisin: ei ollut valittavana muuta kuin joko myrsky tahi sudet. Maalla oleviin miehiin emme enää luottaneet; olimme ilmeisesti suolanevain heistä erottamat, joihin vain henkensä kaupaksi pannen voi uskaltaa. Tahdoimme sen vuoksi yrittää vielä ennen pimeän tuloa saavuttaa sopivan maallenousukohdan etelärannalla.
Mutta tunnit kuluivat, ja aurinko vaipui palavan keltaisena vuorien taa. Kahden tunnin ajan pidimme suuntaa Deasyn leiripaikkaa kohti, mutta kun enenevässä hämärässä merkkitulet alkoivat yhä selvemmin näkyä, muutimme suuntaa ja painoimme etelään päin, päästäksemme lähemmäksi miehiämme. Oli kuitenkin toivottoman pitkältä heidän luokseen; sieltäpä päin juuri myrskykin tuli, ja kuun kimalluksen särkyneessä, oikullisessa hohteessa näyttivät aallonharjat molskivilta pyöriäisiltä. Muutaman kerran voin vielä tehdä nopeita luotauksia; ne osottivat 10 ja 11 metrin syvyyttä. Kohtalomme oli nyt yhtä epävarma kuin edellisellä kerralla Lake Lightenilla; me kuljimme kohti rantaa, mutta emme tienneet miten etäällä se oli: Rehim Ali päätti kuun kuvaisen pituudesta, että se oli hyvin etäällä. Jälleen kului kaksi tuntia! Nyt puskivat aallot suoraan sivulta; jollen väistänyt päälle hyökkääviä vaahtoharjoja, niin ne ehdottomasti täyttäisivät ja upottaisivat veneen; meidän täytyi siis laskea suoraan päin niitä.
Asema oli sangen jännittävä, mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Vene halkaisi laineita hyvästi, vain joskus saimme pienen suihkeen päällemme. Se valui alas kaulaa myöten, vaikutti viillyttävästi ja maistui suolalle. Jälleen tein muutamia luotauksia. Robert tarkkasi mittaa: kymmenen metriä, sitte kahdeksan ja viimein kuusi.
"Nyt ei eteläranta enää voi olla etäällä", minä sanoin, mutta seuralaiseni istuivat hiljaa ja kuuntelivat. "Mitä nyt?" kysyin.
"Ankara myrsky lännestä", vastasi Rehim Ali, laskien aironsa.