"Ne ystävälliset sanat, jotka Teidän ylhäisyytenne kaksi vuotta takaperin on parlamentissa lausunut matkastani ja teoksestani, antavat minulle rohkeutta kääntyä suoraan Teidän puoleenne ja maantieteellisen tieteen nimessä anoa Teiltä hallituksen lupaa tunkeutua Tibetiin Simlan ja Gartokin kautta. Aikomukseni on tutkia Tsanpon pohjoispuolella olevaa enimmäkseen asumatonta aluetta ja sen keskessä löytyviä järviä, sitte palatakseni Intiaan. Olen täysin perehtynyt Intian ja Tibetin nykyisiin valtiollisiin väleihin, ja kun olen yksikolmattavuotiaasta asti sovussa seurustellut asialaisten kanssa, niin olen nytkin käyttäytyvä kauttaaltaan varovasti, noudattava annettuja ohjeita ja katsova kunnia-asiakseni välttää kaikkia riitaisuuksia rajalla."
Ja nyt odottelimme edelleen; päivät kuluivat, kolme maassasyntynyttä apulaistani pysyttelivät matkavalmiina Dehra Dunissa, ylipäällikkö lordi Kitchener vakuutti mielihyvällä asettavansa käytettäväkseni kaksikymmentä hampaisiin asti aseestettua gurkhaa jahka vain saapuisi anottu lupa Intian valtiosihteeriltä Sir John Morleylta. Tällä nimittäin oli käsissään rajan avain, ja hänestä yksistään riippui kaikki. Lordi Minto, Intian uusi varakuningas, teki kaiken voitavansa. Hän kirjotteli pitkiä, seikkaperäisiä mietintöjä ja lähetti sähkösanoman toisensa perästä. Mikään hylkäävä vastaus ei voinut häntä lannistaa, hän lähetti yhä jälleen uuden viestin, joka alkoi sanoilla: "Pyydän Hänen Majesteettinsa ministeriötä ottamaan vielä kerran harkintansa alaiseksi, että" j.n.e. Kun Lontoosta käsin vakuutettiin, ettei kieltävä vastaus mitenkään koskenut suoranaisesti minua, vaan että oli menetelty samoin useampiin brittiläisiin upseereihin nähden, pyysi lordi Minto viimeisessä sähkösanomassa minulle lupaa saada seurata sitä englantilaista upseeria, jonka piti kesällä matkustaa Gartokiin tarkastamaan sikäläistä varusväkeä. Mutta valtiosihteerin virasto piti nytkin vääjäämättömästi päätöksensä, ja minä itse sain sähkösanomaani seuraavan vastauksen — valtiosihteerin kirjelmänä varakuninkaalle kesäkuun 1. p:ltä 1906:
"Pääministeri haluaa, että Te ilmotatte Sven Hedinille tämän sanoman: 'Pahoittelen vilpittömästi, että minulle on syistä, jotka Intian hallitus epäilemättä Teille selitti, mahdotonta myöntää pyytämäänne tukea matkalle Tibetiin ja oleskelulle siellä. Tämä tuki on evätty myöskin Lontoon Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä Seuralta sekä Intian hallituksen palveluksessa olevilta brittiläisiltä upseereilta."
Viimeisen sähkösanoman sisältö merkitsi siis, että minulta kiellettiin kerrassaan kaikki. Intian hallituksen ja varakuninkaanhan ei edelleenkään auttanut muu kuin noudattaa lontoolaista käskyä. Hehän tahtoivat tehdä parhaansa ja harrastivat suunnitelmiani mitä lämpimimmin, mutta he eivät saaneet minua auttaa. He eivät saaneet hankkia minulle mitään lupakirjaa eikä passia Lhasasta, he eivät saaneet suojata minua epävarmassa Tibetissä liiankin välttämättömällä saattueella, ja minulta riistettiin sekin suuri etu, että olisin voinut ottaa mukaani kolme kunnollista topografia ja apulaista tieteellisiin havaintoihini. Eikä siinä ollut vielä kaikki! Jos minä asianhaarain pakosta alistuisin kohtalooni ja lähtisin omin päin yksinäni alkuasukasparven keralla rajan yli, niin oli Intian hallituksella käsky estää yritykseni. Intian puolelta oli Tibet minulta siis suljettu ja englantilaiset, s.o. Sir John Morley, sulkivat sen vähintäinkin yhtä tiukasti kuin tibetiläiset itse olivat konsanaan sulkeneet. Älysin pian, etteivät tällä matkalla minua kohtaavat suurimmat vastukset koituisi Tibetistä, sen kolkosta ilmanalasta, sen ohuesta ilmasta, sen valtavista vuorista ja villeistä kansoista, vaan — Englannista! Kunhan tulisin tolkulle Sir John Morleysta — jotenkutenhan toki jo sitte Tibetistä suoriutuisin!
Toivosta luopuu viimeiseksi, ja niinpä minäkin yhä vielä toivoin, että kaikki lopulta kävisi hyvin. Huono menestykseni kannusti kunnianhimoani ja jännitti voimani äärimäisillensä. Koettakaapas minua estää, jos voitte, ajattelin; minäpä näytän teille, että olen Aasiassa paremmin kotiutunut kuin te! Yrittäkäähän vain teljetä tämä suunnaton Tibet, yrittäkää salvata kaikki ne laaksot, jotka rajalta johtavat sen ylätasangoille, niin saatte nähdä, että tämä on tuiki mahdotonta! — Sen vuoksi tuntui minusta todelliselta helpotukselta, kun viimeinen säälitön ja jokseenkin lyhytsanainen epäys saapui ja peruuttamattomasti katkaisi kaikki sopimuksen hieromiset. Minusta tuntui kuin olisin äkkiä joutunut ympäristöstäni erilleni ja kokonaan itsenäisesti jatkamaan hankkeitani. Elämäni ja kunniani olivat pelissä kahden lähivuoden ajaksi — antautuminen ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään. Tämän viidennen matkan olin alottanut raskaalla sydämellä, en juhlimisten riemulla ja remulla kuten edelliset. Mutta nyt siitä yht'äkkiä sukeusi lempilapseni. Menipä vaikka henkeni, tästä matkasta piti kuitenkin koitua elämäni loistokohta! Siitä tuli kaikkien unelmieni ja toiveitteni esine, sitä koskivat rukoukseni, ja sieluni sisintä myöten ikävöitsin hetkeä, jolloin ensimäinen karavaani olisi valmiina — ja sitte piti jokaisen päivän muodostua eheäksi soinnuksi voitonlauluun!
En voi ryhtyä sanallakaan arvostelemaan sitä politikaa, joka silloin kasasi tielleni näköjään voittamattomia esteitä. Joka tapauksessa se oli viisas. Tulevaisuudessa se käy välttämättömäksi. Jos olisin ollut brittiläisessä suojeluksessa, pitänyt seurueessani brittiläisiä alamaisia ja sitte joutunut surmatuksi, niin olisi luultavasti täytynyt lähettää maahan suuria kuluja kysyvä rangaistus-retkikunta väestön pelottimeksi; tässä tapauksessa ei olisi ollut eroa sillä, olinko ruotsalainen tai englantilainen. Miten englantilainen valtiosihteeri itse käsitti asian, se käy ilmi hänen vastauksestansa lordi Percyn välikysymykseen kuukautta myöhemmin kuin minä olin saanut ratkaisuni: "Sven Hediniltä on valtiollisista syistä kielletty lupa tunkeutua Tibetiin; samoilla perusteilla evätään brittiläisetkin alamaiset käymästä siinä maassa. Intian hallitus suosii taattujen tutkijain retkiä; mutta Britannian hallitus on määrännyt toisin ja pitää tarpeellisena pysyttää Tibet edelleenkin siinä eristystilassa, jossa edellinen hallitus sitä huolellisesti pysytti."
Näinä päivinä sain paljon myötätunnon ja ystävyyden osotuksia. Intiassa minulla oli pelkkiä ystäviä, ja heistä oli katkeraa, kun eivät voineet minua auttaa. Sir Louis Dane oli minulle ilmottanut, että jos anomukseeni kuitenkin lopulta suostuttaisiin, minun olisi allekirjotettava eräs sopimus — mutta mitä tämä olisi sisältänyt, siitä en ole koskaan saanut selvää. Kenties oli kysymyksessä jonkunlainen vastuu minua seuraavista miehistä, lupaus olla käymättä muutamilla määrätyillä seuduilla, ja sitoumus jättää matkani tulokset Intian hallituksen käytettäväksi — tuosta kaikesta en tiedä mitään. Mutta nyt olin erilläni kaikista sitoumuksista; vapaus on kuitenkin kaikkein paras, ja voimallisimmassa asemassa on se, joka seisoo yksinään. Olisi sentään liioteltua väittää, että minä niinä päivinä nimittelin Sir John Morleyn toimintaa kiitollisin sanoin. Miten olisinkaan silloin voinut aavistaa, että vielä lukisin hänet parhaimpiin ystäviin enkä ajattelisi häntä ilman lämpöä, kunnioitusta ja ihailua!
Ensimäisen kerran käytyäni ulkoasiain virastossa saattoi minut Younghusband varakuninkaan palatsiin — minun piti liittää nimeni lordi ja lady Minton vierasluetteloon. Younghusband on ritarillinen mies, esikuva jaloimmalle, mitä mistään kansasta voi puhjeta. Häntä kaiveli enemmän kuin minua itseäni hallituksen epäys, mutta hänellä oli samalla vielä muita ja katkerampia ikävyyksiä — hänen retkikuntansa Lhasaan, jonka piti liittää Tibet tieteellisen tutkinnan alaan, oli ollut turha. Hän vei minut nyt ohimennen lordi Minton yksityissihteerin eversti J.R. Dunlop-Smithin luo, ja hänestä sain elin-aikaisen ystävän; hän on hienoimpia, jaloimpia, ylevimpiä ja tietorikkaimpia miehiä mitä konsanaan olen tuntenut, hän on syvämielinen, monipuolisesti oppinut mies ja perinpohjainen Intian tuntija, asuttuansa siellä neljäkolmatta vuotta. Kun näkee moisia miehiä tärkeimmissä viroissa, niin käsittää että hallitseva rotu tarpeen tullen pystyy kestämään vielä monta tuimaa myrskyä Intian kolmensadan miljoonan keskessä.
Elämäni oli siihen aikaan kerrassaan täynnä vastakohtia. Vähänpä oli Simlassa oloni niitten yksinäisten ja hiljaisten vuosien kaltainen, jotka minua odottivat häämyisiin pilvijoukkoihin häipyvien vuorten tuolla puolen! En voi olla kiintymättä muutamiin muistelmiin noista ihmeellisen hauskoista päivistä.
Niinpä vietiin minut ensimäisille "hovipäivällisille" toukokuun 24. P:nä 1906. Pitkin erään ison vierashuoneen seiniä seisoo varakuninkaan palatsissa koolla kai satakunta vierasta, kaikki paraatipuvuissa, upean kirjavissa univormuissa, joita säihkyvät ritarimerkit koristavat. Muuan heistä ulottuu päätänsä pitempänä toisten yli. Hän seisoo hyvin suoraryhtisenä ja näyttää kylmäveriseltä, tarmokkaalta ja levolliselta. Hän ei puhele kenenkään kanssa, tähystelee vain tutkivasti ympäristöänsä kirkkailla, sinisenharmailla silmillään. Hänen kasvonpiirteensä ovat järeät, mutta mieltäkiinnittävät, totiset, liikahtamattomat ja ahavoittuneet; näkee että hän on paljon kokenut ja tulikasteessa käytetty soturi. Hänen univormunsa on tulipunainen ja vasemmalla puolen rintaa säihkyy aimo omaisuus timantteina. Hänellä on maailmankuulu, kuolematon nimi: lordi Kitchener Khartumista, Afrikan voittaja ja intialaisen armeijan ylipäällikkö.