Pian tuli luoksemme kaksi miestä, jotka olivat Lo Gapun palveluksessa, vaatien meistä tietoja. Sanoivat meidän olevan Tson maakunnassa ja ilmottivat joen nimen olevan Tso-harki-tsangpo. Erään leirimme alapuolella olevan kylän nimen piti olla Njanjo. Sieltä oli ainoastaan kaksi vuorihaarannetta noustavana, tullakseen Mentangiin, Lo Gapun hallituspaikkaan. Sanottu Lo Gapu on rajapäällikkö, joka ei ole Nepalin maharadshalle verovelvollinen, mutta hänen täytyy sen sijaan käydä joka viides vuosi hänen ylhäisyyttänsä tervehtimässä. Hänellä on 500 alamaista. Vielä kolmen päivämatkan päässä siitä etelään kuului väestö olevan lamaistista ja puhuvan tibetiläistä murretta, johon on kumminkin sekottunut intialaisia ja persialaisia sanoja.
Kaikki haluamansa selitykset saatuansa ratsastivat miehet alas antamaan rajapäällikölle kertomuksensa. Sillä aikaa neuvottelimme asiasta. Luonani oli ainoastaan Robert, Rabsang ja Tsering, ja kassassani oli rahaa vain 24 rupiita! Mutta ajatuksessa matkustaa muutamia päiviä etelään päin Himalajan syvien rotkoiksi haarautuneiden laaksojen läpi oli suuri kiusaus. Täällä Nama-shun leirissä olimme 3,806 metrin korkeudessa ja siis 855 metriä Kore-la'ta alempana. Jokainen etelään tehty päivämatka veisi meitä yhä tiheämpään ilmaan, emmekä nytkään enää olleet varjoisista havumetsistä kaukana. Mutta olisiko kauvemmaksi Nepaliin tunkeutuminen viisasta? Ajattelin pääni ympäri ja punnitsin asiata puoleen, jos toiseenkin. Kahta päivää kauvempaa eivät rahavarani riittäisi. Hevosemme olivat Tradumin govan, ja olimme sopineet hänen kanssansa, että Kore-la'sta ainoastaan katselisimme Nepalia; nyt olimme jo menneet rajan yli ja laskeutuneet maahan, jossa tunsimme olevamme paljoa epävarmemmassa asemassa kuut Tibetissä ollessamme. Aivan aavistamattani voisin joutua hiirenloukkuun. Lo Gapu voi meidät pidättää ja pyytää menettelyohjeita Katmandusta. Suurin vaara oli kuitenkin se, että tibetiläiset voivat katkaista meiltä paluutien sulkemalla rajansa, selittäen että kun kerran olemme heidän maastansa poistuneet, niin emme saisi sinne enää palata. Silloin olisimme erotetut pääkaravaanista ja tähänastiset tulokseni joutuisivat vaaraan. Päätin sen vuoksi kääntyä niin varhain huomenisaamuna takaisin, ettei Lo Gapun väki ennättäisi tulla meitä pidättämään.
Kesäk. 23. p:nä nousimme taas hevosten selkään. Lo Gapusta emme olleet sanaakaan kuulleet. Meidän luotamme lähtiessänsä olivat lähetit vakuutettuja siitä, että me jatkaisimme matkaamme alemma laaksoon, ja pikku hallitsija kai odotti nyt tuloamme. Jouti odottaa! Nousimme hitaasti ratsastaen taas Kore-la'ta kohti, poikkesimme entiseltä tieltämme vasemmalle ja leiriydyimme Kung-mugaan.
Olin juuri piirustamassa, kun ratsastaja tuli nelistäen, kädessä viheriä merkkilippu, siis kiinalainen ja tibetiläinen sanantuonti. Olin varma siitä, että asia koski ankaria, minuun tähdättyjä toimenpiteitä, mutta se olikin Lhasasta kaikille asemille aina Gartokiin asti annettu ukaasi: kaikkialla piti hankkia hevosia ja kuormajuhtia kahdelle kiinalaiselle, jotka olivat saaneet toimekseen minun etsimiseni, "puhuakseen" minun kanssani ja tuodakseen minulle kirjeen hänen ylhäisyydeltänsä lien darinilta. He voivat saapua millä hetkellä hyvänsä.
Kesäpäivä oli niin synkkä kuin vain olla voi. Koko maa oli läpinäkymättömän sumun verhossa, läheisimmät teltitkään eivät näkyneet. Vuoria ei erottanut sittekään kun sumu oli jo hieman hälvennyt. Ratsastimme erinomaista tietä luoteeseen, ihmetellen mani-kekojen lukuisuutta ja niiden violettiin ja tummanviheriään liuskakiveen hakatuita korkokirjotuksia; muutamissa rukouskivissä oli 3-4 sentimetrin korkuisia kirjotusmerkkejä, kun taas suurimmat ovat 20 sentimetrin korkuisia, niin että kullekin liuskalle mahtuu ainoastaan yksi merkki. Eräässä paikassa on rivissä kuusi liuskaa, muodostaakseen rukouslauseen: "Om ma-ni pad-me hum". Muutamien uhrikivien kirjotusmerkit olivat punaisia, pyöreistä graniittipaloista valkealle pohjalle hakattuja. Isoin mani oli 80 metrin pituinen.
Sivuutimme isoja telttileirejä ja suuria karjalaumoja; villiaasit kävivät laitumella yhdessä kesyjen jakien kanssa. Kaikki vastaantulijat pysähtyivät ja tervehtivät meitä. Tradumin gova tuli meitä vastaan; hän joutui onnettoman näköiseksi ja vaivasi päätänsä pohtimalla, suuttuisiko Lo Gapu ehkä meidän Nepalissa käynnistämme. Tasang-lan matalan kynnyksen ylitse saavuimme onnellisesti pienen Tsatot-karpon lähellä olevaan Bonboon, missä Guffaru pääjoukon kanssa odotti meitä.
25. p:nä teimme hyvin lyhyen matkan Tshikumiin, jonne asti Tsatot-karpo näkyi. Muonavaroja oli meillä ainoastaan päiväksi, mutta Tradumin gova tarjoutui toimittamaan lisää, jos vain vuokrattavista hevosista hyvästi maksaisimme. Tulossa olevista kiinalaisista ei hän ollut vähääkään huolissaan; jos ne moittisivat häntä siitä, että oli laskenut minut Tsangpon etelärannalle, niin vastaisi hän, että muonavarojen saanti oli helpompi siellä kuin pohjoisrannalla. Hän oli aikoinaan ollut lamana Tashi-gembessä, mutta oli rakastunut erääseen naiseen. Salatakseen asian oli hän lähtenyt toivioretkelle Kang-rinpotshelle, mutta oli kumminkin tullut ilmi ja hänet kiellettiin palaamasta. Vähitellen oli hän sitten ylennyt virka-uralla, ja oli nyt Tradumin piiri-esimies ja yhtä suuri veijari maallisella alalla kuin oli ollut hengelliselläkin. Minulle hän toki teki erinomaisia palveluksia.
Kesäk. 28. p:n aamuna ratsastimme Namlagumpaan ylös kallion-ulkonemalIe, josta näköala on yhtä laaja kuin opettavakin. Halkeilleen savitasangon ylitse, joka on tulvaveden aikana veden alla, saavuimme Tsangpon rannalla olevaan leiriin; joki muistuttaa järveä. Ryderin tarkka ja oikea kartta osottaa, että joki on semmoisena syysmyöhälläkin. Leveys oli tällä kohtaa 890 metriä, mutta suurin syvyys ainoastaan 0,74 metriä. Sen yli voi siis esteettömästi ratsastaa ja jaki-karavaanit astelevat rauhallisesti veden halki — miten toisin onkaan alempana idässä, missä jyrkkien vuorien väliin puristunut joki on syvä ja vuolas. Mutta loppukesällä on tällä paikalla mahdoton kahlaten yli mennä, ei liioin uskalla veneettäkään petollisten, liikkuvien hiekkavallien vuoksi.
Seuraavana päivänä kuljetettiin arimmat matkatavarat yli veneellä, kaikki muut jakeilla, jotka polskuttelivat sameassa likaisenharmaassa vedessä kömpelöinä ja mustina. Pohjoisrannalla ratsastimme harvinaisen maiseman yli. Siellä oli aina 8 metrin korkuisten hiekkaharjujen muodostamassa sokkelossa jokihaaroista syntyneitä nevoja ja järviä. Kiertelemme sinne tänne, koettaen kaartaa hiekkapenkereitä ja syvempiä lahtia, mutta joudumme usein ratsastamaan epämieluisten, vajottavien notkojen poikki. Muutamissa tuntuu heikko virta, toisissa on seisova vesi. Paikotellen kohoaa vedestä hiekkasaaria, joista toiset ovat kasvittomia, toisilla rehottaa heinää ja pensaskasveja. Se on kerrassaan repeloittua, mutta hauskaa ja vaihtelurikasta maisemaa. Meitä vainoavat oikeat hyttyspilvet. Muutamat miehet kulkevat edellä luotseina. Usein joutuvat he liian syvään veteen ja ovat pakotetut nopeasti kääntymään. Tulvavesi huuhtelee suurimman osan juoksuhiekkaa mukaansa, hyljäten sen taas alempana Brahmaputran rannoilla. Mutta joen laskettua kokoontuu taas uutta hietaa, ja uusia hiekkasärkkiä muodostuu. Niin muodoin tämä on lentohiekan levähdyspaikka sen matkalla itää kohti. Leiriydymme viimeisen rantajärven partaalle, kuunnellen kalojen pulahtelua. Koko maa muistuttaa Itä-Turkestanin suoseutua Lopia ja sen ikuista veden ja lentohiekan välistä taistelua. Seudun nimi on Dongbo. Siellä odottivat minua Tuksumin gova ja toiset päälliköt. Edellinen oli saanut tiedon, että kiinalaiset, joiden tulosta jo olimme kuulleet, olivat lähteneet Saka-dsongista ja nyt matkalla tänne. Hän luuli niiden vielä ennen iltaa saapuvan.
Kesäkuun 30. p:nä kuljimme suuren osan päivämatkaamme tasamilla, jota myöten jo Nain Sing ja englantilainen retkikunta olivat kulkeneet. En nimittäin uskaltanut kiertää passiini merkittyä Tuksumia. Sen kaikki asukkaat tulivat kylän ulkopuolelle meitä vastaan. Sovittiin govan kanssa, että Guffaru menisi pääjoukkoinensa Sham-sangiin ja minä pujahtaisin parin seuralaisen kanssa joen eteläpuoliselle, kielletylle tielle.