Toisen ja kolmannen ylipapin, pantshen Lobsang Iishen (1663-1737) ja pantshen Lobsang Palden Iishen (1737-1779) hautakappelit ovat rakennetut tarkoin yllämainittujen mukaisesti, mutta kolmannen holvipilarien välissä riippuu kyltti, johon on korkein kirjaimin piirretty keisari Kien Lungin nimi. Koeppen antaa mieltäkiinnittäviä tietoja tämän suuren mandshu-keisarin suhteista kolmanteen tashi-lamaan. Kien Lung oli moneen kertaan kirjeellisesti kutsunut suurlamaa Pekingiin, mutta tämä vainusi pahaa ja koetti kaikin tavoin kieltäytyä kunniasta. Mutta keisari ei ennen hellittänyt, kuin prelaatin lopulta oli lähteminen matkalle heinäkuussa v. 1779. Kolmikuukautisen matkan jälkeen hän pääsi Kum-bumin luostariin. Kaikkialle pyhän karavaanin tien varrelle keräytyi joukoittain toivioretkeläisiä, jotka palvoivat suurlamaa ja toivat hänelle lahjoja. Kum-bumissa hän vietti talvea, ja siellä hänen piti joka päivä painaa useampia tuhansia kätensä jälkiä paperiin, saaden näistä pyhänjäännöksistä hyvän maksun. Yksi ainoa äveriäs päällikkö kuuluu hänelle lahjottaneen 300 hevosta, 70 muulia, 100 kameelia, 1,000 kirjailtua kangaskappaletta ja 150,000 hopeamarkkaa. Saattueenaan prinssejä, ruhtinaita, virkamiehiä ja sotureita sekä lopuksi myöskin keisarin ylihovilama Tshantsha Khutuktu, saapui hän jälleen kaksi kuukautta matkustettuansa Kien Lungin kesäkaupunkiin, missä hänet vastaanotettiin suuremmoisella loistolla ja komeilla juhlilla, jotka sitte pitkittyivät hänen myöhemmin joutuessaan Pekingiin. Mutta siellä äkkiä päättyi surullisesti kaikki tämä maailmallinen uhkeus. Tashi-lama sairastui ja kuoli, ja väitettiin mahtavan keisarin myrkyttäneen hänet, koska epäili hänen aikoneen Intian englantilaisen kenraalikuvernöörin avulla vapautua Kiinan yliherruudesta. Mutta keisari tekeysi lohduttomaksi, antoi palsamoida ruumiin ja luetutti enemmän kuin kolme kuukautta kuolinrukouksia kultaisen sarkofagin ääressä, kunnes vainaja hartioilla kannettiin koko tuo seitsemän kuukauden jalkamies-taival Tashi-lunpoon.
Tänä ensimäisenä päivänämme kävimme m.m. myöskin n.s. Namgjal-lhakangissa, Tsongkapan temppelissä, isossa pylvässalissa, jossa on tuon suuren uskonpuhdistajan jättiläismoinen kuvapatsas. Tsongkapan nimi on lamalaisessa kirkossa yhtä kuuluisa ja kunnioitettu kuin itse Buddhan; en muista hänen kuvansa puuttuneen ainoastakaan Tibetissä näkemästäni temppelistä. Hän syntyi v. 1355 Amdossa, tietenkin monenmoisissa yliluonnollisissa olosuhteissa. Kolmen vuoden ikäisenä päätti hän kääntyä pois tästä maailmasta, ja siinä mielessä leikkasi häneltä äiti hiukset; näistä versoi Kum-bumin ("sadantuhannen kuvapatsaan" temppelin) kuuluisa ihmepuu, jonka lehdissä Pater Huc omin silmin on lukenut pyhiä kirjaimia. Valitettavasti osui oma käyntini Kum-bumissa v. 1896 talviseen aikaan, jolloin pyhä puu oli lehdetön.
Perinpohjaisten opiskelujen jälkeen kypsyi Tsongkapassa päätös uudistaa kovin tärveltynyt lamaismi, ja useammissa julkisissa väittelytilaisuuksissa hän kumosi kaikki vastustajansa, aivan kuten Luther. Hänen oppilastensa lukumäärä kasvoi nopeasti, ja v. 1407 perusti hän Lhasan tienoolle Galdanin luostarin, tullen sen ensimäiseksi apotiksi, ja sittemmin molemmat yhtä suuret ja kuuluisat Drepungin ja Seran luostarit. Tsongkapa sääti lahkonsa munkeille naimattomuuden, nimittäen lahkonsa "gelugpa'ksi", "hyve-lahkokst"; sen tunnusmerkiksi tuli keltainen myssy, vanhojen buddhalaisten munkkien pyhä väri. Keltamyssyt ovat Tibetissä nykyään paljoa lukuisammat kuin punamyssyt. Tsongkapa kuoli v. 1417 ja on haudattu Galdaniin, missä hänen sarkofaginsa eli "tshorten'insa" leijuu vapaasti ilmassa. Häntä pidetään Amitabhan ruumiillistumismuotona, joten hän elää edelleen ystävässäni, nykyisessä tashi-lamassa, aikaisemmin elettyänsä niissä viidessä tashi-lamassa, joiden hautoja olimme parhaillaan katselemassa.
Neljännen tashi-laman, pantshen Tenbe Niman (1781-1854) hautakappeli, hänen kuolinvuonnansa rakennettu, muistuttaa edellisiä. Viidennen, pantshen Tenbe Bangtshukin (1854-1882), näyttää tietysti uudemmalta ja puhtaammalta; se on sekä sisältä että ulkoa erinomaisen rikkaasti ja upeasti koristeltu. Hänen tshorteninsa etupuoli hohtelee kultaa, turkooseja ja koralleja; mutta räikeänä vastakohtana puhtaalle lamalaiselle luostarityylille ovat eräs intialainen lasi-kattokruunu ja muutamat tavalliset lasipallot, viimeksimainitut sinisestä lasista ja peililasista tehtyjä — halpaa taiderihkamaa, jota näkee maalaispuutarhoissa ja kyläravintolain edustalla. Alttaripöydällä on tavanmukaiset uhriastiat, niistä monet ihan erityisen hienoja ja aistikkaita. Tämä hauta saapi yleisöltä osakseen runsaammin lahjoja kuin muut, monet kun ovat itse nähneet vainajan. Jokaisessa tshortenissa on suurlama haudattu ihan ylös pyramiidiin oman kuvansa taakse.
Paitsi parissa kansanhuveissa käyntiäni käytin Shigatsessa asianhaarain pakosta viettämäni 47 päivää parhaastapäästä vierailuihin luostarissa, piirrellen ja valokuvaten mielenkiintoisia yksityiskohtia, tarkaten munkkien jokapäiväistä elämää ja tapoja, ollen saapuvilla lueskeluissa ja lausuntaharjotuksissa ja yhä enemmän syventyen kirkkopääkaupungin elämään.
Nykyään on Tashi-lunpossa 3800 munkkia; juhla-aikoina karttuu heidän lukumääränsä naapuriluostareista viideksituhanneksi. Heistä on kaikkiaan 400 kotoisin Ladakista ja muista läntisen Himalajan maista; jotkut harvat ovat mongooleja, muut tibetiläisiä. Kirkkomusiikista huolehtii 240 munkkia, tanssimisesta 60. Tanssia on vain kahdesti vuodessa; väliaikoina talletetaan arvokkaita tanssipukuja sinetityissä arkuissa "ngakang'issa", varastohuoneessa, joten ne kestävät vuosisatoja. Helmik. 16. p:nä tapasin loppumattoman jonon nunnia, jotka olivat naapuritemppeleistä tulleet pyytämään tashi-laman siunausta uudelle vuodelle. Kaikki ikäkaudet olivat edustettuja, vanhoista kurttuisista vaimoista ihan nuoriin tyttöihin asti. Hirveän rumia ja likaisia olivat he kaikki; koko parvessa huomasin ainoastaan kaksi välttävän sievää. Tukka oli lyhyeksi leikattu, vaatetus muistutti munkkien pukua; joitakuita olisi otaksunut miehiksi, ellei olisi toisin tiennyt.
Viimeksimainittuna päivänä pääsin jälleen tashi-laman puheille, valokuvausvehkeet mukanani. Tällä kertaa oli seurassani ainoastaan Muhamed Isa. Kohtauksemme tapahtui samassa puoli-avoimessa huoneessa kuin edelliselläkin kerralla. Hän oli yhtä herttainen kuin silloinkin ja johti puheen-aineen jälleen etäisiin maihin, kauvas pois tästä suljetusta Tibetistä. "Mikä on Jarkantista länteen?" kysyi hän.
"Pamir ja Turkestan."
"Ja sieltä länteen?"
"Kaspian meri, jolla kulkee isoja höyrylaivoja."