"Useimmat ainakin."
"Tiedättekö, asuuko esimerkiksi tuossa talossa, jota nyt osoitan, ketään nuoria naisia?"
"Nuoria naisia?" kysyi poliisi ällistyneenä. "Kyllä, toisessa kerroksessa asuu järjestysmies Winter, jolla on viisi naimatonta tytärtä."
"Vai niin, hänet tunnenkin. Hänen tyttärensä käyvät kai jossain työssä?"
"Ei, eivät kaikki. Kolme heistä on melkein säännöllisesti aina kotosalla. Kaksi heistä antaa piano-, ja kolmas laulutunteja. Siinä talossa käy aina tavaton melu!"
"Hyvä on."
Salapoliisi nyökkäsi ja lähti nopeasti kävelemään kohti sitä taloa, jota oli äsken osoittanut. Hän soitti ovikelloa järjestysmies Winterin ovella, ja hänet päästettiin heti sisään, mutta sitä ennen oli hän jo mielihyvikseen ehtinyt huomata, että asunnon ikkunaan oli kiinnitetty katupeili. Hän otti nyt huomioon naisten tavallisen heikkouden, uteliaisuuden, sillä Asbjörn Krag oli ennenkaikkea etevä psykologi. Hänen takaa-ajamansa henkilöhän oli pitkä, hienosti puettu, komea herrasmies. Siitä syystä olikin hän vakuutettu siitä, että naisten huomio oli kiintynyt tähän.
Järjestysmies ei ollut itse kotona, mutta hänen viisi tytärtään, jotka
Krag myöskin tunsi, ottivat hänet riemuiten vastaan.
Krag selitti lyhyesti asiansa. Hän sanoi etsivänsä erästä ystäväänsä, jonka tiesi asuvan näillä tienoin, mutta ei löytänyt hänen asuntoansa, kun ei tiennyt talon numeroa. Mutta tämä hänen ystävänsä sattui nyt olemaan oikein muhkea mies, oikea naisten sankari. Hän kulki varmasti usein tästä ohi. Hän oli pitkä, tumma, hienosti puettu, ja käytti harmaata, leveälieristä huopahattua.
Mutta neitoset, ollen loukkaantuvinaan, vakuuttivat yhteen ääneen, etteivät he olleet sellaista herraa nähneetkään. Vanhin, jonka iän voi jokseenkin selvästi jo lukea niistä pikku rypyistä, joita aika oli hänen kasvoihinsa uurtanut, sanoi teeskennellen: