— Kulta, niin, jatkoi Skogseln välttäen. — Eräällä laivallani sain noin 5,000 puntaa kullassa eräältä englantilaiselta liikkeeltä, ja kun pankit oli jo suljetut, panin rahat lippaaseen. Kukapa olisi uskonut muuta kuin että ne olivat varmassa tallessa kassaholvissa.
— Tiesikö kukaan muu kultalähetyksestä ja missä sitä säilytettiin?
— Kyllä, konttoripäällikkö Wittfooth tiesi siitä myös. Hän auttoi minua rahojen lippaaseen panemisessa.
— Eikö kukaan muu tietänyt siitä? Krag katsoi laivanvarustajaan vakavana.
Tämä kysymys näytti tekevän liikemiehen vielä hermostuneemmaksi, hän koetti sytyttää sikaarin. Kaksi ensimmäistä tulitikkua sammui. Vasta kolmannella onnistui hänen vapisevien käsiensä sytyttää sikaari. Krag melkein arvasi, minkälaisen vastauksen hän saisi. Hän tiesi isän ajattelevan poikaansa ja taistelevan itsessään, paljastaisiko hän hänet vai suojelisiko häntä. Lopulta näytti hän tekevän päätöksensä. Hän sanoi verkalleen:
— Kyllä, poikani tiesi myöskin siitä. Hän oli myös täällä konttorissa.
Ja hänellä on myöskin kaikki avaimet.
— Myöskin teräslippaaseen?
— Ei, ainoa avain on minulla. Minä olen aina pelännyt toista avainta luovuttaa muille. Ja tästä on johtunut myöskin se, etten ole ilmoittanut asiaa poliisiviranomaisille. Jumala varjelkoon! Tämä on kauheaa.
— Te uskotte siis poikanne syylliseksi? kysyi Krag.
Laivanvarustaja näytti sangen avuttomalle ja hän puristi epätoivoisesti päätään: