— Te luulette…?
Laivanvarustaja kohotti olkapäitään.
— Voidakseen tehdä sitä, tarvitaan rahaa, sanoi hän, — ja voidakseen tehdä niin laajassa mitassa kuin poikani, tarvitaan paljon rahaa. Sitä paitsi Amerikkaan lähettämäni valtuutettu ja poikani olivat hyviä ystäviä. He ovat sitä paitsi olleet lukutovereita. Ja mistä hän muutoin olisi saanut rahoja? Ei hänellä ole mitään yksityistä omaisuutta. Ainoa mahdollisuus olisi se, että hän olisi saanut lainattua suuremman määrän rahaa.
— Mitä te haluaisitte sitten minun tässä asiassa tekevän? kysyi Krag.
— Niin, pyytäisin teidän ottamaan selvää, mistä hän on saanut rahaa, mihin papereihin hän on sitoutunut ja mistä määrästä. Voitteko ottaa tämän tehtäväksenne?
— En, vastasi Krag. — Sen laatuisia liikeasioita minä en tavallisesti hoida. Te erehdytte todellisen maailmanmiessalapoliisin tehtävien suhteen. Sellaiset sopivat tanskalaisille perheurkkijoille, mutta eivät minulle.
— Pyydän anteeksi, sanoi laivanvarustaja änkyttäen, — minun tarkoitukseni ei ollut suinkaan loukata teitä. En yksinkertaisesti tietänyt, miten tällaisen sotkun saisin selvitettyä ja huolissani tulin teitä ajatelleeksi.
Skogseln katseli häntä onnettomin, pyytävin katsein, mutta Krag ei kuullut sanaakaan hänen anteeksipyynnöistään. Hän tuli ajatelleeksi, että eiköhän vain Oslon kreivin sormet olleet tavalla tai toisella mukana tässä asiassa. Ja se ajatus ratkaisi hänen päätöksensä.
Laivanvarustaja nousi lähteäkseen, mutta Krag esti häntä.
— Tahdon sittenkin auttaa teitä, hän sanoi, — sillä luulen tämän asian olevan yhteydessä erään toisen seikan kanssa, joka minua huvittaa. Näin tänään poikanne erään vaarallisen, kansainvälisen rikollisen kanssa. Tämä roisto oli viisitoista vuotta sitten Kristianiassa, enkä ole häntä sen jälkeen nähnyt ennenkuin tänään.