— Mainiota, mainiota. Silloin täytyy teidän, hitto vieköön, käydä sirkuksessani, herra poliisimestari!
Sirkusjohtaja kutsui aina korkeita poliisimiehiä poliisimestareiksi.
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag. Olen jo ajatellut sitä. Minunhan pitää tulla katsomaan teidän suurta kuuluisuuttanne, taikailveilijää.
— Niin, sen teidän pitää tehdä. Se on koko kummallinen Pelle-Jöns. Hän voi saada naurulihakset käyntiin. Niin, hän on eräs arvoitus.
— Arvoitus, herra johtaja. Mitä te sillä tarkoitatte?
— En tunne häntä. En ole ennen koskaan nähnyt häntä. Ja silloin tulee hän luokseni ja pyytää päästä palvelukseeni. Hän oli silloin kovin hieno ja ja näytti melkeinpä lähettiläältä tai muulta sellaiselta. Ja siltä hän näyttää vieläkin kun hänellä ei ole ilveilijäpukuaan.
— "Paikkaa", sanoin minä. "Mihin hittoon voisin teitä käyttää, nuori mies."
"Olen ilveilijä", sanoi hän. Mutta silloin täytyi minun todellakin nauraa, herra poliisimestari, sillä en milloinkaan elämässäni ollut nähnyt ilveilijää niin kummallisin totisin kasvoin.
Nähdessään minun epäilevän hänen komiikkerikykyään, sanoi hän voivansa antaa näytteen samassa. No niin, se ei ollut hullumpaa. Ja silloin hän antoi näytteen ja tunnustan, etten ollut milloinkaan ennen nauranut niin lämpimästi kenellekään ilveilijälle. Vakuutan, herra poliisimestari, että olen nähnyt useita ilveilijöitä.
Kun olin juuri ilveilijän tarpeessa, otin palvelukseeni tämän lurjuksen. Ja tiedättekö mitä, herra poliisimestari. Naurettavimpia kaikesta olivat hänen pyytämänsä palkkiot. Mitä sanotte kahdestakymmenestä kruunusta illalta sellaiselle nerolle. Olisin hyvin voinut maksaa sata kruunua ja sittenkin ansaita rahoja hänen esiintymisellään.