Harald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja melua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin epäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten, rautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja soitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren tyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana. Alhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan edestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä vasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle…
"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa", sanoi vanhus, "minä olen ollut valmis jo aikoja sitten".
Harald Vik hätkähti. "Tuo piippu", osoitti tiedemies.
Hetken kuluttua oli nuori norjalainen ryöminyt pimeästä aukosta alas.
Hän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa portaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen täytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut pannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja jaloin kiinni ja kuunteli.
Ne eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään hänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten väliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta. Sitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina — aivan kuin joku suuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan yhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun alaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli aivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä nelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki siellä piipun aukon päällä.
Äkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald Vikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut hänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin tässä ahtaassa, pahalle haisevassa, kuolleessa piipussa. Kun hän oikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä rakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä elävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.
Mutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma piippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi jälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti selvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului useista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä, kuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti lähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi taas alemmaksi.
Hän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä. Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni.
Se kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se oli kuiskaava ääni, joka sanoi: