Norjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni posliininappi — sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.
"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen luota", sanoi Harald Vik. "Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?"
Vanhus otti posliininapin takaisin ja ikäänkuin hyväili sitä.
"Jos kaikki muu menee myttyyn", vastasi hän, "on tämä auttava meitä.
Siitä on tuleva puhelimemme."
"Puhelin?"
* * * * *
"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni. Niin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken asia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt, kuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja korjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse asiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa valmistaa primitiivinen kone — vallankin kun omaa sekä langat että sähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän posliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin ja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua — muuten kyllä olisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle."
Harald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan hänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin laajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle. Harald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.
Vihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi yhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine valoineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.
"Nyt on aika käsissä", sanoi vanhus, "ryömikää nyt 'kuolleeseen' piippuun".