Harald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi kuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.
Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa tämä nytkähti äkkiä ja sanoi:
"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen käsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen pahantekijä."
Norjalainen sai varmuutta.
"No niin", jatkoi vanhus, "siis vakuutan kunniasanallani, että olen ystävänne".
Norjalainen ei voinut olla huomauttamatta:
"Teidän kunniasananne?"
Vanhus kääntyi poispäin.
"En vielä koskaan ole sitä syönyt", sanoi hän hiljaa, "mutta on jotain, jota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa teille, näytän teille tämän."
Hän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen, johon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.