"Niin, se mahtaa olla oikea hornan henki."
"Ja nyt ei siis teillä enää ole meille mitään kerrottavaa?"
Tiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen kuuli selvästi äänen vastaavan:
"Ei, nyt ei ole enää mitään. Kiitos tiedonannoista! Hyvää yötä!"
Viime sanoja seurasi heikko surina. Se oli loppusoitto.
Norjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen kädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän aikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.
Vanhus tarttui häntä kiivaasti käsivarteen.
"No, mitä arvelette?" huudahti hän voitonriemuisesti.
"Suurenmoista", mutisi Harald Vik, "mutta minä en ymmärrä, kuinka olette saanut sen järjestetyksi."
"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin johdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta suunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät käyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava keskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman kanssa", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. "Eikö ole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä vankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet puhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain alkua."