Harald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän kuuli vanhuksen kuiskaavan:
"Revolveri, revolveri — se on majassa."
Vieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi karkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti tajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.
Vanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät tiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän päittensä tasalla.
"Hän seuraa meitä", sanoi norjalainen, "pian olemme katonharjalla, ja silloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava".
"Jumalan kiitos", mutisi vanhus.
"Sanotteko te Jumalan kiitos?"
"Niin, Jumalan kiitos, että hän seuraa meitä."
"Sehän on pahinta, mitä voi tapahtua."
"Se ei ole pahinta. Hän on nähnyt meidän piilopaikkamme."