"Se on varmaankin hänen vaimonsa", kuuli hän vanhuksen kuiskaavan.
Ihmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä useampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton möhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta katsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä hallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten ennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.
* * * * *
Harald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan kaikesta, mitä oli nähnyt.
"Kauheata, kuinka te olette kalpea", sanoi vanhus halveksivasti.
"Minusta tämä oli kamalaa", sanoi Harald Vik. "Oliko se ainoa keino?"
"Oli, kyllä se oli", vastasi vanhus, "ja sehän kävi sekä pian että helposti. Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani", lisäsi hän nauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja ytimiin.
"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet. Hän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen täytyi kuolla."
Äkkiä hän ojensi kahleissa olevia käsiään ja nauroi taas.
"Sepä merkillistä", sanoi Harald Vik ihmeissään, "en koskaan ole huomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet".