"Ei minulla olekaan", vastasi vanhus. "Katsokaas nyt?"
Ja samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat luistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret renkaat.
"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette", huomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. "Miten kummassa teidät on saatu kiinni?"
"Petoksella", mutisi vanhus katkerasti, "mutta älkäämme ajatelko sitä. Olemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa vieraita katolle."
Norjalainen säpsähti.
"Vieläkö enemmän murhia?"
"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on tapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut ainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja, jolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas kuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On selvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin on saatava kuntoon."
"Ja silloin meidät taas keksitään", huomautti Vik.
"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä löydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä katolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta."
"Mutta puhelinjohto?"