He saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon kimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä oli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko aukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja astui koppiin.
"Olemme ystäviä", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt kopin nurkkaan, "olemme tulleet teitä pelastamaan".
"En tunne teitä", kuiskasi nais-anarkisti.
"Se on yhdentekevää. Vankilassa on tehty kapina. Vartijat ovat surmatut."
"Yhdymmekö me kapinallisiin?"
"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu. Mutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa kanssamme!"
"Luotan teihin", sanoi nuori tyttö ja tarttui Harald Vikin käsivarteen.
Vanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä sananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.
Piipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti heidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti, mutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle kovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan. Revolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet vanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.
"Piru parka", mutisi vanhus, "hänen on onnistunut päästä pakoon noiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme. Hänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on kiiruhdettava."