Hälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat vihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun minuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.
Anarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.
"En vielä ole oikein selvillä", sanoi hän, "uneksinko vai olenko valveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että pyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt… Nyt koittaa pelastus ja vapaus minulle!"
Norjalainen tarttui hänen käteensä.
"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa", sanoi hän. "Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni koettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se onnistuu."
Vanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset seurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.
Nuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti, että hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta vaarasta, jossa se oli.
"Selvä", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa kuulokojeen korvalleen.
Hän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta, koska vanhuksen täytyi toistaa liike.