Ilmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes tulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: "Tässä minä olen, hyvät herrat."
Hänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen altansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös savupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.
Ehdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista, hitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki rautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei kuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.
Sitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi ja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä katolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.
Puoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän oli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti osaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi paljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä piipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista, puhdasta ilmaa.
Piipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti molemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle. Makasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä kaikesta mitä oli kokenut.
Oli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä kivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin keskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi erottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä tuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka hitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten yläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa kaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.
Pakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. "Mustan tähden" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa ympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat tykkiportteja.
Muutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik tunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista. Tuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin vieressä, oli "New Holborn". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin sen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi kauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen ajavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki toivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä pimeyteen.
Harald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä valoja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä välkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.