Mutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä oli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?
Pakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä, ja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi. Vihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli aika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt käsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.
Harald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten piti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä. Hän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä. Köysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän oli auttamattomasti suljettu "Mustaan tähteen", maailman suurimpaan vankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen olinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?
Äkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli turvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.
Vankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin pako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat tietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin ylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen kaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että pakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin etsiä häntä vankilan katolta.
Kun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka uupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen jälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken perästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.
Kun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei aluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen mieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen vankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.
Hän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei ollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin yöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta ei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan vielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain etäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi antaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan, mutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.
Pakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä, että se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen tunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia ja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui tuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän ei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse tultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen tilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään keinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä hiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi hankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko antautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.
Uni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän rohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.