Kun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä liikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta monen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat kirkontornit.
Hän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei käytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle. Katto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin laaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen pataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi katon yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota käytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta päättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.
Harald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia vankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä rakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä toisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua. Hänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä ristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes tulisi pimeä.
Hän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä, vanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti, tuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan lämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli jättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton, levällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin taajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut erottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta omnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret virrassa.
Hän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia kiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä ajalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. "Tuolla menee 3.12-juna", ajatteli hän itsekseen, "siltä asemalta tulee 3.21-juna". Sitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia kirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi uusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti aina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot aaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen hän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti ja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia pilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä savupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.
Äkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän kuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän kuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän ymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.
Hän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa itsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan. Kyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri, mutta laskeutui taas vankilankatolle.
Hän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän ajatteli:
"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä, niin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi."
Mutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti nälissään.