Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan kautta.
Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.
* * * * *
Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle. Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.
Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin hyvin kuin pimeässä taisi:
"Minä näännyn nälkään."
Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.
Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla, joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen, joten siitä muodostui lingon tapainen.
Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi heiluttaa nauhaa edestakaisin.
Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan tuntuisi kopissa.