Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut herättää epäilystä.
Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä. Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin, ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin kovasti kolme kertaa.
"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa takaisin.
Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta oli saanut lisätaakankin.
Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.
Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä leipää. Se maistui ihanalta.
Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.
Kopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut sille:
"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle?"
Harald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi: