Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.
"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."
Norjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.
"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."
"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä kyyhkyset olivat paenneet."
"Mitä te teette siellä?" kysyi hän.
"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies."
"Enkö voi auttaa teitä jollakin?"
"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän täytyy nukkua."
Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti taistella unta vastaan, mutta turhaan.