Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän sanovan:
"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen tottunut toimimaan omin neuvoin."
Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.
Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen. Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.
Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi. Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.
Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa. Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty. Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru, joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.
Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta pysähtyi äkkiä.
Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.
"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."
Norjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi: