"Onko joku ollut täällä?"
"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."
"Ettekö tekin ole nukkunut?" kysyi Vik.
"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.
Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."
"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä voinut olla teille avuksi."
Vanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.
"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni. Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa mahdollinen ratkaisu — katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme. Tuntematon huvilinna!"
IX.
Aamiainen vankilankatolla.
Harald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.