Tiedemies otti esille Harald Vikin työkalut — poran ja terässahan — ja poistui jonkun matkan päähän.
Norjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä. Hän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että siihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni huone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei norjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti saisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.
* * * * *
Vanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka ulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua, katsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla hommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa piippuansa… Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli norjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että uskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa. Mutta mitä hän hommaili katolla?
Norjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän aluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi savupiipun kätkössä.
Harald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten häntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti vetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän paikoilleen seisomaan.
Nyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen linnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut edes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen irtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös. Vankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä vanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli myöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä. Ei kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian kuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä siipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.
Harald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli aivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta raskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.
Niin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka raskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan ympäri — ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen riippumaan.
"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän linturuokalajeissamme", sanoi vanhus nauraen. "Tällä ansalla pyydystämme vielä monta lintua."