"Mutta mistä saitte langan?" kysyi Harald Vik.
Tiedemies osoitti kenkiään.
"Kengännauhat", sanoi hän, "minä sain uhrata kengännauhani."
Pari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun kyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa oli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.
Norjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että se ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän kaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin tavallinen kivihiili.
Vanhus nojasi piippua vasten ja seurasi katseellaan hänen työtänsä.
"Kun pääsen vapaaksi", sanoi hän, "sommittelen koneen, joka kerää ilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta".
Harald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet väsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen tehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut sinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo jättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.
Kuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta säteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti Harald Vikin silmiä.
Hän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia kohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja kiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.