Tiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan yltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen hänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin arvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen — parrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti yhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän, kivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.
Vanhus sanoi äkisti:
"Neuvon teitä nukkumaan päivällisen jälkeen."
"Miksi? Ei minulla ole tapana nukkua päivällisunta."
"Siksi, ettette luultavasti saa nukkua rahtuakaan yöllä."
"Aiommeko yrittää päästä pakenemaan?"
"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan alas asti."
"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja kuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti muuratut umpeen alhaalta."
"Ei ainakaan se, josta savu nousee."
"Mitä ihmettä!" huudahti Harald Vik kauhuissaan. "Aiotteko mennä sitä piippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni."