"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus", vastasi vanhus, "mutt'en minä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte ottaa selvän, minne se johtaa."
Ikäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta, kääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua hän nukkui.
Mutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen sijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.
Vanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista missään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja mereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.
Vihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän oli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.
"Ai", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, "voin lukea kasvoistanne, että jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?"
"Olen ryömiskellyt pitkin katoilla ja katsellut hiukan ympärilleni."
"Silloin olette varmaankin löytänyt jotain?"
"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas on asukkaita."
"Todellakin. Se ilahduttaa minua."