— Toinen minulle ja toinen toiselle poliisille, mutisi hän. — Kyllä minä tiedän, mihin häntä tähtään. Kenties kerran saan näyttää ampumataitoani, sinähän tiedät, rakas ystävä, että osun kortti-ässän keskelle kahdenkymmenen askeleen päästä.
— Revolveria ei kylläkään tarvita, ilvehti Asbjörn Krag, — mutta kenties hieman nyrkkiä. Voimatonta miestä, jonka kädet ovat selän taakse sidotut, ei ammuta. Halloo, Järven.
Viimeiset sanat huudettiin sisään tulevalle, nuorelle miehelle, jolla oli tarmokkaat, vakavapiirteiset kasvot. Hän oli osaston nuorimpia salapoliiseja.
— Jotain uutta? kysyi Krag.
— Suloinen Juliette on täällä taas, vastasi Järven, — nyt on hän johtajan konttorissa. Hän on ollut oikeusosastossa.
— Vai niin ja hän on kai saanut luvan sanoa jäähyväiset Thomas
Buschille?
— Niin, hänellä on lupatodistus mukanaan. Oikeusosastoon on varmaankin rakastettavalla tavalla vaikuttanut joku Ranskan lähetystön jäsen.
— Sen saatoin arvata, mutisi Harald Brede vihaisesti, kiivaasti näppäillen sormiaan, — tähän saakka on meille onnistunut pitää hänet erossa kaikista muista ihmisistä, paitsi vanginvartijoista — ja nyt tulee tämä laululintunen viime hetkessä.
— Sehän ei voi tehdä mitään, huomautti Järven, — hän on vietävän kaunis, lisäsi hän mielissään kiertäen viiksiään.
— Niinpä niin, vastasi Brede ja vaipui ajatuksiin.