Asbjörn Krag pysytteli hieman taempana. Hän tarkasti tukkukauppias Holmia terävästi. Mutta hän ei huomannut mitään tavatonta hänessä. Hän oli huolehdittu herra kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, jonka kasvot olivat hienot. Hänessä oli jotain surumielistä, silmät katsoivat liikkumattomina ja melankoolisina.
Äkkiä avattiin vaunun ovi ja vaaleapartaiset kasvot tulivat näkyviin.
Se oli nähtävästi potilas.
Tohtori katsoi kysyvästi tukkukauppiaaseen ja tämä nyökkäsi.
— Niin, sanoi hän, — tämä on veliraukkani.
Mutta silloin alkoi potilas puhua vaunun luona.
— Älkää uskoko häntä, huudahti hän, — veljeni Elias on suuri lurjus.
Hän puhui partaansa epäselvällä ja puuroisella äänellä.
Asbjörn Krag tuli heti vakuutetuksi, kuultuaan hänen kummallisen, narisevan äänensä, että hän oli mielisairas. Hänen purkauksensa ei myöskään tuntunut aidolta, siinä ei ollut lainkaan oikeata tuskaa ja epätoivoa. Hän puhui kovalla äänellä, melkein huusi, mutta hänen tyytymättömyytensä ei vaikuttanut väärentämättömältä.
Potilas viittoili innokkaasti.
— Ettekö te kuule, mitä minä sanon, huusi hän, — veljeni on suuri lurjus. Hän tahtoo vain päästä käsiksi minun rahoihini, siksi hän panettaa minut vankilaan telkien taakse.