Asbjörn Krag oli nähnyt tarpeeksi hullun Holmin reuhtovan, tietääkseen, ettei hän kuulunut rauhallisempiin.
Ensi ajatus, joka tarttui häneen oli: Onko minulla mitään aseita? Ei, niitä ei hänellä ollut. Browninki oli hänen päällystakkinsa taskussa.
Hullu seisoo hetken ja katsoo häntä. Hän oli hyvin vakava ja hänen silmissään oli pistävä, epämiellyttävä kiilto, jota puoleksi varjostivat alaspäin riippuvat, tuuheat silmäkarvat.
— Te olette varmaankin mennyt väärään huoneeseen, sanoi Krag hänelle, — teidän huoneenne on toisessa paikassa. Tässä asun nimittäin minä.
Hullu ei vastannut heti, hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne ja tänne huoneessa. Lopulta ne pysähtyivät shakkipöytään, jossa pelinapapulat vielä olivat sekaisin.
— Pelaatteko shakkia? kysyi hän kuivalla, narisevalla äänellään.
— Kyllä hieman, vastasi Krag puolittain ajatuksissaan.
Hän katsoi ympärilleen löytääkseen soittojohdon. Sen huomasi hullu.
— Mitä te haluatte? kysyi hän.
— En mitään.