— Saatana! sanoi hän.
Samalla repi hän päältään valepartansa, kulmakarvansa ja peruukkinsa.
Hän heitti luotaan pitkän kaavun, joka oli ollut hänen päällään.
Nyt seisoi hän jälleen salapoliisin edessä, vanhana tunnettuna Thomas Buschina, eleganttina, ryhdikkäänä ja silmät säteillen miehekkäissä, tummissa kasvoissaan.
Asbjörn Krag oli tullut soittojohdon luo ja painoi nappia. Hän kuuli kuinka hätäkello kaikui kaikissa käytävissä.
Kuului askeleita. Silloin muuttui näytelmä.
Ilman että salapoliisi olisi voinut selittää, miten se oli tapahtunut, oli Thomas Busch nostanut shakkipöydän ylös. Hän piti sitä kuin kilpeä kasvojensa edessä ja lähestyi avonaista ikkunaa.
Salapoliisi lähetti häneen pari kuulaa, jotka murskasivat shakkipöydän mosaiikkipinnan ja sen jälkeen hän hyökkäsi Buschia kohti. Mutta silmänräpäyksessä oli Thomas Busch vetänyt ylös verhot ja hypännyt ulos ikkunasta. Asbjörn Krag näki hänen kiirehtivän matkaansa kuten varjo pimeydessä, kohti korkeata rauta-aitaa. Hän laukaisi kaikki latinkinsa hänen jälkeensä, mutta oli mahdotonta tähdätä häneen ja niinpä ei hän kaiken todennäköisyyden mukaan osunutkaan mieheen.
Mutta nyt huomasi salapoliisi jotain muuta. Tien käänteessä tuli jotain puhisevaa. Se oli auto. Auton lyhtyjen valossa näki salapoliisi, että eräs ihminen ryntäsi sen luo ja katosi siihen. Sitten jatkoi auto edelleen matkaa vimmaisessa vauhdissa maantietä pitkin, herkeämättä töräytellen kuten suunnaton, mölähtelevä koira.
Koko sairaala oli nyt jaloillaan. Tohtori tuli juosten yöpuvussaan. Joukko vartijoita tuli lyhtyjä heilutellen. Huudettiin ja pidettiin ääntä.
Salapoliisi selitti muutamilla nopeilla sanoilla, mikä kauhea tragedia oli näytelty yön hiljaisuudessa.