Se oli neljästoista varkaus. Laukku katosi jäljettömästi kuin se olisi tuuleen temmattu.
Krag otti sen sangen tyynesti, sillä nyt hän tiesi miten se kokonaan oli tapahtunut. Hän tunsi varkaan ja sen apurin, hän tunsi myöskin sen uuden kujeen jota tässä käytettiin.
Krag riensi suoraan nuoren naisen luo ja sanoi luonnollisella äänellä, ei kuitenkaan niin kovasti että ulkopuolella olijat olisivat kuulleet sen:
"Olette mielettömässä kiihkossa, huomaan minä, neitiseni, mutta en pidä sopivana Scotland Yardin arvokkaan työkumppanin panna toimeen tällaista yleisellä paikalla."
Kun neiti kuuli tämän äänen kalpeni hän hiukan, sitten tullakseen leimuavan punaiseksi.
"Oletteko jälleen matkassa", sanoi hän, "en ole tuntenut teitä."
"Ei, teiltä puuttuu luonnottomassa määrässä katsetta valepukuun."
"Mutta silloin on myös mahdotonta tuntea teitä", kuiskasi hän, "mutta menkäämme täältä, herätämme liiaksi huomiota. Ja varasta ei kuitenkaan saada kiinni, näyttää siltä."
"Älkää olko niin varma hyvä neiti", sanoi Krag, "varas voi näyttäytyä ennen kuin aavistattekaan. Mikä mies se oli jota rankaisitte niin isällisellä tavalla?"
"Se oli eräs mies, joka kerran on syvästi loukannut minua. Mutta emmekö mene?"