— On, kuiskasi luutnantti pistäen kätensä taskuunsa. — Tarvitsemmeko sitä?
— Mahdollisesti, vastasi Krag, mahdollisesti olemme nyt siinä asian kohdassa, missä tarvitsemme tätä pikku kapinetta.
XXXV LUKU.
Konttorissa.
— Jääkää tähän, pyysi Krag, ja seisokaa aivan hiljaa, niin minä käyn sillä aikaa tarkastamassa, miten pitkälle yökulkijat ovat päässeet.
Luutnantti Rosenkrantz jäi seisomaan muurin viereen syvään pimeään, niin että häntä ei voinut nähdä. Asbjörn Krag hiipi eteenpäin. Luutnantin täytyi mielessään ihailla sitä ketteryyttä, millä hän liikkui. Hänen askeleensa eivät ollenkaan kuuluneet jäätyneessä maassa, ja hän hiipi ohitse kuin varjo. Vihdoin hän katosi pimeään. Rosenkrantz odotti jännittyneesti hänen palaamistaan. Hän ei pelännyt, että toverinsa keksittäisiin, siksi hyvin hän tunsi hänen varovaisuutensa, ja sitäpaitsi hän kuuli lakkaamatta pimeästä vahtien mutisevan keskustelun. Monta pitkää minuuttia kului, mutta vihdoinkin Rosenkrantz huomasi ystävänsä äkkiä vieressään. Salapoliisi oli liukunut takaisin yhtä äänettömästi kuin oli mennytkin.
— Näittekö mitään? kysyi Rosenkrantz.
— Kaikki on hiljaa, vastasi Krag, mutta porraskäytävän ovi on auki.
— Kävittekö sisällä?
— Kävin.