Insinööri vei hänet ikkunan luo ja nosti kaihtimet ylös. Kaukaa häämöitti suuri tehdas satoine valaistuine ikkunoineen.
— Näettekö tuota laitosta, sanoi insinööri. — Siinä on nyt työssä kaksisataa ihmistä, mutta sillä on mitä suurimmat tulevaisuudenmahdollisuudet. Jos kaikki käy hyvin, saattaa se kolmen vuoden kuluttua antaa työtä tuhannelle ihmiselle. Se on suuriarvoinen ei ainoastaan tälle paikkakunnalle, vaan myöskin koko maalle. Tähän asti tämä yritys on meille maksanut neljä miljoonaa, me olemme valmiit uhraamaan vielä neljä, ja kun nämä miljoonat ovat lopussa, niin uusia on käytettävinämme.
Insinöörin ääni kohosi, se tuli lämpimäksi ja innostuneeksi. Kukaan ei uskaltanut häntä häiritä, sillä he kaikki ymmärsivät, että sydän sykki hänen sanoissaan.
— Ja kuitenkin on ihmisiä, jatkoi insinööri, jotka väittävät, että sillä ei ole mitään siveellistä arvoa, että tällaisessa tehtaassa ei ole mitään runoutta. Minulle tämä yritys ja se tulevaisuus ovat yhtä ainoaa runoa, jota minä kirjoittamistani kirjoitan. Kaikki ajatukseni ovat näet siinä päivisin, minä näen siitä unta nukkuessani. Ne ovat numeroita ja laskelmia ja jälleen laskelmia, mutta näistä numeroista kasvaa ihmeellinen maailma, koneet jyrisevät, me taltutamme luonnonvoimat, monet ihmiset ovat tulleet tänne taipumuksineen ja voimineen, me lastaamme laivat tuotteillamme. Katsokaa tuota satasilmäistä elävää olentoa, se ei nuku koskaan, se on nykyajan ihme, rakkaat ystävät. Mutta se on vielä lapsi. Se kuitenkin kasvaa ja tulee suureksi ja mahtavaksi, ja sen siunaus ulottuu kauaksi. Nyt te kaikki ymmärrätte, mitä minä tunnen tällä hetkellä tietäessäni, että kaikki tämä on vaarassa hävitä.
— Kuka sen hävittää? kysyi Rosenkrantz.
— Meidän salaperäinen vihollisemme. Se mies, joka on varastanut paperit, ja ne jotka ovat liitossa hänen kanssaan. Yksi mies ei mitenkään kykene tällaiseen yksin.
— Silloin paperit on hankittava takaisin.
— Mihin hintaan hyvänsä, sanoi insinööri Stener. — Meillä täytyy olla paperit tänään.
Mutta heidän puhellessaan ikkunan ääressä ja tuijottaessaan ulos ei kukaan heistä ollut kiinnittänyt huomiotansa nuoreen mieheen, joka oli tullut huoneeseen.
Mieheen, joka hymyili ja jolla oli musta salkku kainalossa.