Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot.
Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.
Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.
Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan auringossa.
Hän asettui aivan neidin viereen.
Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain, neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon lävitse.
Hänen kasvonsa saivat tyytymättömän, miltei vihaisen ilmeen.
Asbjörn Krag seurasi kuten haukka kaikkia hänen liikkeitään.
Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit välkkyivät auringon valossa.
Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.
Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti
Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta
Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi
kohteliaasti, mutta varmasti: