"Haha! Sattumalta!"
"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi hän kovasti laukkua."
"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa tapauksessa."
"Ei", väitti Asbjörn Krag.
Hän istui ajatuksissaan ja söi soppaansa.
"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"
"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."
Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.
Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut soittaa "Don Juan"-fantasiaa.