Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista — molemmat salapoliisit.
"Katsohan kuinka tuo pieni piru osaa teeskennellä", kuiskasi Harald
Brede.
"Niin, jos hän nyt teeskentelee", huomautti Asbjörn Krag.
"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"
"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he pitivät hänet alallaan… Mutta hän koetti tunkeutua esille."
"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen.
Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä…
Pommiko, vai?"
Asbjörn Krag hymyili.
"Sitä en usko. Pikemmin suurehko summa rahaa."
"Etkö usko veljen hoitavan raha-asioita?"
"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan hänen laukkuaan."