Ajuri nyökkäsi.
— Teidän täytyy ajaa niin, että tapahtuu pieni yhteentörmäys meidän ja sen välillä, sanoi Krag istuutuen tyynesti rattaille.
— Yhteentörmäys! huudahti ajuri ällistyneenä.
— Tehkää niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.
— Mutta rattaat eivät ole minun, koki ajuri selittää.
Nähdessään, ettei vastaväitteistä ollut apua, hän sitten kuitenkin läksi ajamaan lähenevää automobiilia kohti. Tämä kulki nyt jo melkoisen kovaa vauhtia, niin ettei yhteentörmäys suinkaan ollut vaaraton hengelle ja jäsenille. Mutta Asbjörn Krag ei piitannut vähääkään seikkailun vaarallisuudesta. Hän istui sanomalehti kädessä tutkien viimeisiä uutisia. Kun automobiili oli muutaman metrin päässä rattaista, niin kuski tempasi äkkiä ohjaksista, niin että hevonen kääntyi sivuttain. Samassa automobiili törmäsi rattaiden toista takapyörää vasten. Kuului rysähdys, pyörä pirstautui, rattaat menivät nurin, ja Asbjörn Krag vierähti kadulle. Joukko väkeä kerääntyi paikalle, ja automobiilin täytyi pysähtyä. Ei kukaan ollut huomannut, miten yhteentörmäys oikeastaan oli tapahtunut, mutta kaikki väittivät, että syy oli automobiilin. Kävi ilmi, että automobiilissa istuvat kaksi herraa puhuivat hyvin murteellista norjankieltä. Mutta kykynsä mukaan he kuitenkin purkivat raivoaan ajurille, jota syyttivät kelvottomuudesta ja kömpelyydestä. Heidän piti juuri nousta automobiiliin lähteäkseen ajamaan eteenpäin, kun eräs punapuseroinen kengänkiillottajapoika ilmestyi paikalle ja vannoi, että auto oli tehnyt kummallisen käännähdyksen juuri sivuuttaessaan ajurinrattaat. Yhä kasvava väkijoukko asettui nyt suorastaan ajurin puolelle. Asbjörn Krag oli aluksi olevinaan pyörryksissä, mutta virkosi sitten äkisti ja näytti noille kahdelle automobiiliherralle poliisimerkkiään.
Tämä ilmeisesti huolestutti heitä kovin, ja he ojensivat vastineeksi Asbjörn Kragille korttinsa. Toiseen oli painettu: Paroni von Kühnel, ja toiseen: José Ysayo, Senaattori. Edellisellä oli vaalea parta ja paksu niska, jälkimäinen oli aivan tavattoman laiha ja tummaverinen. Herrat nyökkäsivät ystävällisesti poliisimiehelle ja ilmoittivat osoitteensa: Grand Hotel. He lupautuivat nimenomaan korvaamaan tuottamansa vahingon.
Mutta Asbjörn Krag viittasi luokseen kaksi konstaapelia ja käski heidän viedä sekä herrat että automobiilin poliisikonttoriin. Molemmat ulkomaalaiset nostivat siitä hirveän melun ja puhuivat äänekkäästi törkeästä vääryydestä ja häpeemättömyydestä. Asbjörn Krag oli järkähtämätön, mutta suostui lopulta kuitenkin lähettämään konstaapelit pois, jos herrat vapaaehtoisesti seurasivat häntä poliisivartiokonttoriin. Salapoliisi sijoittui automobiiliin, väkijoukko hajaantui, ja auto läksi verkalleen ajamaan katua alas.
Asbjörn Krag istui etuistuimella mustatukkaisen espanjalaisen vieressä, saksalainen paroni oli yksin takaistuimella. Auton kulkiessa Suurtorin poikki Krag huomasi miehen, joka yhtäkkiä pysähtyi automobiilin mennessä ohitse ja oli lentää selälleen ihmetyksestä. Mies oli Einar Falkenberg. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja ymmärsi konsulin kauhistuneesta ilmeestä, että tämä oli espanjalaisessa tuntenut saman mustapintaisen miehen, jonka oli tavannut sinä yönä, jolloin Charlie ampui itsensä.
Kun nuo kolme herrasmiestä saapuivat poliisivartiokonttoriin, ei Asbjörn Krag ollut tietääkseenkään, vaikka ulkomaalaiset valittivat, että heillä oli kiire ja että heidän aikansa oli kallis. He tarjoutuivat kerran toisensa perästä suorittamaan kaksin- ja kolminkertaisen korvauksen, mutta salapoliisi ei menettänyt malttiaan. Ensin hän tarkasti huolellisesti automobiilin. Hän näki heti, että molemmat lyhdynpitimet olivat uudet, samoin kuin senkin, että vaunu oli äskettäin lakeerattu vihreäksi ja että alkuperäinen väri oli ollut punainen. Ei siis ollut epäilemistäkään, vaunu oli Charlien automobiili. Salapoliisin huomio kiintyi senjälkeen kuraan, jota oli tarttunut suuriin kumipyöriin, ja hän mainitsi havainnostaan.