Asbjörn Krag seisoi hetkisen miettien.
— Kun ajattelen, sanoi hän, ettei vainajalla ole ainoatakaan pikku esinettä, ei paperia, ei neulaa, ei medaljongia, ei mitään, mistä hänet voisi tuntea, niin tämä sormusjuttu käy oikeastaan varsin helposti selitettäväksi. Siinä on tietysti ollut jokin kirjoitus, esimerkiksi nimi.
Falkenberg hämmästyi todistelua.
— Sehän on selvää, sanoi hän. — Tietysti siinä on ollut nimi.
— Ja sen ovat murhaajat tienneet, jatkoi Krag. — Surmattuaan hänet he ovat ottaneet sormuksen pois, jottei kukaan saisi tietää kuka vainaja on. Murhattu on niinmuodoin ollut murhaajain hyvä ystävä, sillä muutenhan nämä eivät olisi voineet tietää sellaista intiimiä pikkuseikkaa kuin hänen sormuksessaan olevaa kirjoitusta.
— Mutta miksi he oikeastaan ovat ampuneet hänet? huudahti Falkenberg.
— Minusta tuntuu, kuin arvoitus kävisi yhä sekavammaksi.
— Niin, miksi… miksi, mutisi salapoliisi. — Eiköhän kysymystä voitane asettaa hänen pohjaltaan rehellisten ja lujapiirteisten kasvojensa yhteyteen? Ajatelkaa kirjettä, jonka hän lähetti minulle. Alan tulla yhä vakuutetummaksi, että tämä mies on sen kirjoittanut. Ja olettakaa nyt, että hän on koettanut estää jotakin, että hän ei ole tahtonut enää ottaa osaa johonkin suunniteltuun rikokseen, joka on alkanut tympäistä häntä, — ja että roistot sitten ovat muitta mutkitta tehneet hänestä lopun.
— Rikokseen, mutisi Falkenberg kalveten uudelleen tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. — Arveletteko, että vielä joku muukin rikos on tehty tässä inhottavassa talossa?
— Kuka tietää.
— Minä luulen, että tulen hulluksi kauhusta! huudahti Falkenberg. —
Ja noiden roistojen vallassa on morsiameni ollut — ja on vieläkin.
Viaton pikku Ada parkani!