Konsuli Einar Falkenberg oli koko päivällisten ajan levoton veljensä takia.
"Charlie, pelastatko minut?" oli Valentine sanonut. Äänen kuumeinen sointu kaikui vielä hänen korvissaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä jysähtänyt, että jotain vakavaa oli tapahtumassa. Charlie ei ollut vastannut, hän oli vain luonut naiseen kauhuisen katseen. Ja sitten nainen oli kadonnut peilisaliin ratsumestarin rinnalla.
Konsuli silmäsi pöydän yli veljeensä, joka istui kamariherra Totenin vieressä. Hän oli tahallaan sijoittanut nämä kaksi vierekkäin. Hän tiesi, että kamariherra mielellään puheli Charlien kanssa, tällä kun oli loppumaton varasto juttuja, etenkin lemmenseikkailuja koskevia, Kristianian iloisesta hienostomaailmasta.
Mutta nyt tuntui siltä, kuin Charlie olisi kokonaan kadottanut juttelukykynsä. Alussa hän istui synkkänä, miettiväisenä ja hajamielisenä, sysäsipä kumoon jonkun lasinkin, niin hermostunut hän oli. Hän söi vähän, mutta joi sitä enemmän, ja päivällisten loppupuolella hänet valtasi eräänlainen pinnistetty iloisuus, joka oli omituisen räikeänä vastakohtana hänen aikaisemmalle vaiteliaalle totisuudelleen. Mutta kamariherra Toten riemastui muutoksesta. Charlie pääsi vauhtiin ja kertoi joukon juttuja, ja kamariherra nauroi, niin että ritarimerkit hyppivät rinnalla.
Ateria loppui vihdoin, ja vieraat hajaantuivat seurusteluhuoneisiin, joissa tarjoiltiin kahvia. Sillä aikaa Charlie katosi hetkeksi, mutta kun hän tuli takaisin mandoliini kainalossa, päästi iloinen seura riemuisan remakan. Hänet nostettiin pöydälle, ja hän alkoi laulaa preerioista ja bambu-puista, pikku neekeritytöistä, laajoista viljelysmaista, New Orleansin kaduista — noita kauniita amerikkalaisia sävelmiä, joissa helkkyy viehkeä, salainen kaihomielisyys. Hänellä oli miellyttävä, pehmeä ääni, ja laulut otettiin ihastuksella vastaan. Mutta konsuli tuli pakostakin liikutetuksi. Hän tunsi, miten veljen salainen murhe värisi mandoliininkielten hennoissa sävelissä ja laulujen omituisessa alakuloisuudessa.
Eräänä väliaikana tanskalainen liikemies, herra Stiegel, meni Charlien luo kiittämään kohteliaasti. Samalla hän kysyi:
— Mitenkä työ sujuu, herra Falkenberg? Oletteko saanut mitään uutta taulua valmiiksi?
— En mitään uutta, vastasi Charlie nappaillen vallattoman hilpeästi soittimensa kieliä, — mutta minulla on koko joukko aloitettuja. Kerrassaan loistavia ideoja, vakuutan teille. Mutta kun minusta on ikävää nähdä noita puolivalmiita töitä, olen kääntänyt atelieerissani kaikki kankaat nurin, niin että kävijät saavat nähdä vain takapuolet.
— Ettekö ole aikonut lähteä ulkomaille saamaan uusia vaikutteita?
— Olen kyllä.