— Ihmisillä, jotka mielivät pahaa minulle ja ystävilleni, on syytä pelätä minua, sanoi Asbjörn Krag katsoen kaunista naista kiinteästi silmiin.
— Koetan muistaa sen, vastasi Valentine nauraen ja ojensi hänelle kätensä. — Minä saatan kai sentään lukeutua ystäviinne?
— Toistaiseksi, vastasi Krag, hänkin nauraen.
— Hän on kuin tulenliekki, sipisi ratsumestari tirkistellen ihastuksissaan Valentinen punaista silkkipukua.
Valentine kääntyi arkkitehdin puoleen ja tarttui hänen käsivarteensa luoden syrjäsilmäyksen ratsumestariin ja vastaten:
— Niin, varokaa tulta, herra ratsumestari, se on vaarallista.
— Hähä, voi polttaa näppinsä, niinkö?
— Aina, vastasi "petohämähäkki".
Samassa ovet aukesivat ja sali kaikessa loistossaan levisi heidän eteensä.
Asbjörn Krag oli huomannut Valentinessa eräänlaisen levottomuuden, pienen kalpeuden vivahduksen, joka vain kaunisti häntä, hermostuneen värähtelyn silmäin seuduissa. Aavistiko hän taistelua, joka oli lähellä?