Kampelan kera tarjottiin kastiketta "à la Pyrenées" — ihan uutta sommitelmaa, joka oli keksitty Pietarin keisarillisessa keittiössä. Sen väri muistutti lummekukan kuvun pohjaväriä, ja maku oli outo, omituisen kirpeä.
Asbjörn Krag kävi jotenkin vaiteliaaksi ja totiseksi, mitä pitemmälle ylellinen ateria kului. Toisten vilkastuessa vilkastumistaan hän pysyi koko ajan tyynenä ja hillittynä. Valentine haasteli kernaasti hänen kanssaan ja johti halukkaasti keskustelun vakaviin asioihin, jotka olivat omituisena vastakohtana ratsumestarin ja arkkitehdin pötypuheille. Näiden molempien herrain naamat alkoivat yhä enemmän punoittaa, ja he ahdistelivat kumpikin taholtaan Valentinea pienillä, miltei huomaamattomilla kaksimielisyyksillä — mikä ilmaisi Asbjörn Kragille, että "petohämähäkin" parissa sopi kernaasti käyttää hieman rohkeampaa puhetapaa kuin muuten naisseurassa.
Valentine palasi kerran toisensa perästä kaivosinsinöörin "tehtävään" — asia tuntui kovasti kiinnittävän hänen mieltään.
— Mitä ihmisiä teidän oikeastaan on pelastettava? kysyi hän.
— Ystäviä, vastasi Krag.
— Niin, te olette varmaan aina kunnon mies ystäviänne kohtaan, sanoi Valentine. — Minun täytyy ihailla sitä mielenmalttia, jota osoititte klubissa, kun pelastitte erään ystävänne rumasta jutusta. Hänhän oli tuo… tuo…
Valentine katsahti kysyvästi arkkitehtiin.
— Stoltenberg, ehätti Asbjörn Krag auttamaan.
Sekä arkkitehti että Valentine katsoivat häneen ällistyneinä.
— Stoltenberg! huudahti arkkitehti ja laski kätensä kohotettuine laseineen pöydälle. — Herra jumala, hänen nimensähän on Falkenberg.