— Niin, kun tiedätte hänen olevan elossa.
— Mutta tiedänhän samalla, että hän on noiden ihmisten vallassa, vastasi Falkenberg ja nojasi väsyneenä päätänsä pöydänsyrjään.
Salapoliisi luki kirjeen uudelleen ja tarkoin.
Se oli kirjoitettu kulmikkailla, kovilla kirjaimilla, eikä asianomainen kirjoittaja nähtävästi ollut koettanutkaan muuttaa käsialaansa.
"Morsiamenne Ada" — sanottiin kirjeessä — "elää vielä. Menettelymme johtuu yksistään siitä, että tahdomme työskennellä rauhassa vielä viikon päivät. Kun meillä oli todisteita, että Te aioitte asettaa esteitä tiellemme, katsoimme tarpeen vaatimaksi ottaa panttivangin. Adan kohtalo, vieläpä hänen henkensäkin riippuu nyt Teidän ja ystäväinne käytöksestä. Jos palaatte tavallisiin toimiinne ettekä yritä millään tavoin sekaantua meidän asioihimme, niin morsiamenne on jälleen oleva luonanne jonkun päivän päästä. Saatte itse kantaa seuraukset, jos mieluummin valitsette toisen menettelytavan."
— No, minkä valitsette? kysyi Asbjörn Krag.
Falkenberg ei vastannut. Hän näytti salapoliisille sormusta, jota piti vapisevassa kädessään.
— Tämä, sanoi hän, tämä oli kirjeen sisällä. Se on kihlasormus, jonka olen antanut Adalle.
— Sittenhän asia on päivänselvä. Ada on noiden ihmisten luona.
— Ja niinmuodoin minäkin olen noiden petojen vallassa.