— On. Mutta nyt teidän täytyy lähteä. Laittautukaa täältä pois niin, ettei kukaan huomaa kuka te olette.
— Kyllä koetan. Hyvästi näkemiin.
— Hyvästi yöhön asti.
Salapoliisi astui tyynesti peilisalin läpi, jonne hieno premiääriyleisö alkoi kokoontua.
Kun hän jälleen saapui rokokosaliin, ottivat ratsumestari ja arkkitehti hänet jotenkin äänekkäästi vastaan. Jälkimäinen selitteli hänelle herttaisen hauskasti, että hän oli viipynyt kauan poissa ja että häntä oli kaivattu.
— Niin, vastasi poliisimies istuutuen jälleen pöytään, — minä myönnän, että kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana.
Samassa hän huomasi, että hovimestari oli kadonnut. On siis koetettu urkkia, ajatteli hän. Mutta ei ainoakaan ilme hänen kasvoissaan osoittanut jännitystä.
Valentine, joka oli vain hiukkasen maistellut laseistaan, kävi tarkkaavaiseksi kuullessaan hänen sanansa.
— Miksi kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana? kysyi hän hymyillen mielistelevästi.
— Teidän seurassanne, hyvä rouva Kempel, on jokainen minuutti kallisarvoinen.