Ratsumestari murahti hyväksyvästi hänen kohteliaisuudelleen, mutta "petohämähäkki" kävi miettiväisen näköiseksi. Näytti siltä, kuin hän olisi pannut syvemmän merkityksen Asbjörn Kragin sanoihin.
Salapoliisin suureksi helpotukseksi oli vihdoin päästy kutakuinkin selviämään ruokalajeista. Pöytään oli tuotu hedelmiä, leivoksia ja vanhaa viiniä.
Silloin seurue nousi pöydästä. Arkkitehti ja ratsumestari punoittivat kovasti, ja Valentinenkin poskille oli ilmestynyt hieno punerrus, joka yhä kohotti hänen harvinaista, vierasmaalaista kauneuttaan.
Hän pyysi Asbjörn Kragia tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja salapoliisi vei hänet ihanaan, palmujen verhoamaan lehtimajaan, jonne paraikaa katettiin kahvipöytää.
Molemmat toiset herrat harhailivat ympäri huonetta reuhaten ja leikkiä laskien.
Samassa orkesteri alkoi soittaa Chopinin surumarssia, ja arkkitehti iloissaan nauraa hihitti tälle omituiselle päähänpistolleen.
Ensimäiset aavemaiset soinnut kuullessaan Valentine tahtomattaankin äännähti: "Huh!" ja vavahti.
— Tämähän on kuin hautajaisissa, kuiskasi hän Asbjörn Kragille.
— Kuka tietää, vastasi poliisimies hirvittävän totisena, — saattaa olla kuolema lähellä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine pysähtyen.