Valentinen ilmeestä näkyi, että hän tiesi Asbjörn Kragin tarkoittavan totta uhkauksillaan. Ja totta hän tarkoittikin, sillä hän oli lujasti päättänyt tällä hetkellä väkisinkin ottaa asiasta selvän. Pahimmassa tapauksessa hän oli valmis ampumaan tuon vaarallisen naisen, ja hän tiesi sisimmässään, ettei sellainen teko milloinkaan tuottaisi hänelle tunnonvaivoja, sillä siten hänen olisi onnistunut hävittää paha ja rikoksellinen olento maan päältä. "Petohämähäkki" oli alkanut käydä huomattavan levottomaksi. Hän ei enää tuijottanut kylmäverisesti revolverin suuhun. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, ja hän kuulosteli jännittyneenä, ikäänkuin odottaen apua jostakin.
— Yksi minuutti, sanoi Krag.
Salapoliisi oli todella käynyt tavattoman kalpeaksi. Hänen ohuet huulensa olivat miltei valkoiset. Hän tuijotti varmalla katseellaan Valentinea ja tähtäsi revolverilla hänen oikeaan ohimoonsa. Ja samalla hänen mielenmalttinsa oli niin suuri, ettei ase vähääkään vapissut hänen kädessään. Hän tiesi osaavansa varmasti maaliin. — Puoli minuuttia.
Valentine nousi yhtäkkiä vapisten. Hän oli peloissaan ja kiihtynyt.
— Seis! huudahti hän.
— Te siis antaudutte?
— Niin, minä annan myöten. Saatte tietää missä Ada on.
Krag laski aseensa.
— Elääkö hän?
— Elää.