Sillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman ulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.
Asbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli tapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta Valentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä ehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä yhä kasvoi.
Hän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä, joita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua hänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että jotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta elämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa poliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja poliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia. Etsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada jotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja pikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän näyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä muistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen taistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista vastaan.
Falkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan. Määräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti katoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta sisään ja kysyi:
— Konsuli Falkenberg?
— Niin.
— Minä tulen Asbjörn Kragin luota.
Falkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.
— Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.
Ja sitten hän katosi.